Mietteitä vaan..

Mietteitä omasta elämästä ja kasvusta itseen..
 

Muistan kun vähän ennen totaalista uupumusta, totaalista loppuun palaamista (syksy 2018), kerroin ystävälleni epävarmuuksistani itseeni ja parisuhteeseeni liittyen.

Hän totesi ihmeissään että "kuinka voit sanoa noin, sinähän olet niin äärettömän vahva."

Olen miettinyt tätä monta kertaa jälkeenpäin, kuinka ihmiset näkevät toisensa väärin, olettavat, kun ulkoiset tekijät on reilassa.

Hänen silmissään olin vahva ja itsenäinen, kun kuitenkin oikeasti olin ihan rikki, niin henkisesti kuin siinä vaiheessa jo fyysisestikin.

Vasta nyt, yli viisi vuotta sen jälkeen voin sanoa olevani vahva. Voin sanoa olevani sinut epävarmuuksieni kanssa.

Mutta se on vaatinut pitkän matkan. Kipujen ja traumojen kohtaamisen silmästä silmään, haavojen repimisen auki. Rajojen vetämistä niin itselleen kuin muille.

Mutta ennen kaikkea itsensä rakastamista ja hyväksymistä.

Mutta toisaalta, enhän minä itsekään tuntenut itseäni silloin, miten voi odottaa sitä muilta.. 💖